Mikähän siinä on, että pikkuasiat alkavat vaivata mieltä ja painaa niin kovasti? Eilenkin oli pakko sitten Parhaalta Ystävältä kysäistä tarkemmin siitä, miksi ei minua ja S:ää ollut pyydetty talkoisiin. M olisi kuulemma halunnut mutta hänellä ei ollut S:n puhelinnumeroa ja koko juttu oli hieman sellainen "miestenjuttu". Paras ystävä sanoi myös, että Ystävä oli kysellyt, miten minulla ja S:llä menee. Oli kuulemma vaan todennut, että ei olla paljon pidetty yhteyttä. Noh, ihme!! Ehkä sitä yksi väsyy aina pyytämään ja pyytämään, kun toinen ei koskaan tule minnekään eikä mikään kiinnosta. Musta se, että he ovat eristäytyneet käytännöllisesti katsoen kaikista on vaan niin outoa. Miksi he eivät koskaan voi tehdä päätöksiä sillä perusteella, että " Hei, mennäänpä tuonne, kun kaikki kaveritkin menevät", vaan ei aina sitä kuulee, että " Ei ole rahaa jne.". Ja kyllä, se jos mikä on paskapuhetta, rahaa kyllä on mutta kun ollaan niiiiiin pihiä. Jeps, kyllä, helpotti (=

Eilen taas jossakin aivolohkoni syvyyksissä pohdin tätä ihmissuhdetta. Jotenkin tämä erilainen järjestely (siis verrattuna suhde J:n) alkaa aueta. Tämä nyt kuullostaa tosi hassulta mutta mulle tämä on ollut jonkin sortin oivalluksen paikka. Elämä jatkuu samankaltaisena seurustellessakin, ei tarvitse tehdä isoja muutoksia ja jatkuvasti preferoida ja priorisoida toista. Jotenkin sellainen tasapainoisempi juttu, kun kaikki se vanhakin säilyy ja S tuo siihen oman ihanan lisänsä. Naurakaa pois, mutta J:n kanssa juttu kai meni niin, että ei oikein ollut muuta, kun hän ja minä ja siinä se elämä pyöri. Näin jälkeenpäin ajateltuna siinä tuli kai tehtyä se perusvirhe, että kaikki muu jäi ja tässä jutussa S:n kanssa meinasi käydä samoin. On se hyvä, että S kuitenkin pelasi eri säännöillä. Huomaan kyllä, että olen vasta pääsemässä kärryille tässä asiassa, välillä sitä potee huonoa omaatuntoa siitä, että ei ehdi olemaan tarpeeksi kavereiden kanssa mutta haluaa myös viettää aikaa S:n kanssa.

Ihan muuten asiasta banaanikakkuun. Seuraan aktiivisesti erään paikallisen media nettisivuja ja siellä käytävää keskustelua. Rivien välistä ja riveiltä olen päätellyt, että kirjoittajat ovat pääasiassa keski-ikäisiä miehiä. Nyt eräs heistä otti voimakkaasti kantaa nuorison jengiytymiseen ja siihen, miten tässä asiassa kaiken pahan alku ja juuri ovat Itä-Afrikasta tulleet "elintasopakolaiset". Keskustelussa heittelivät sitten järkevämmätkin tyypit kliseitä tyyliin "meidän rahoilla elävät" ja "kaikkia etuisuuksia lypsävät" jne. Jäin vain miettimään sitä, että hurjan luutuneita ja stereotyyppisiä ajatuksia pakolaisista ja muista kulttuureista löytyy yhä. Jotenkin sitä on itse elänyt sellaisessa ikäluokassa ja kulttuurissa, jossa erilaisuus on rikkaus ja asia, joka kuuluu luonnollisena osana tähän maailmaan. Noiden kirjoitusten lukeminen oli kai sellainen silmien avaus, tällaisia ajatuksia meillä täällä pohjolan perukoilla yhä on " savanneilla ja viidakoissa siellä elävät laumoissa" stereotypioita omaavia ihmisiä, voi kiesus!! Sitä toivoisi, että joskus nämä henkilöt joutuisivat sopeutumaan aivan erilaiseen kulttuuriin ja tekemään itselleen elämän aivan vieraissa olosuhteissa. Sen jälkeen voitaisiin keskustella siitä, miten toisia ihmisiä tulisi ymmärtää ja heidän ajattelutapojaan kunnioittaa. Tuntuu vaan siltä, että tuollaisia kirjoittavat sellaiset henkilöt, jotka ovat elämänsä eläneet samoissa ympyröissä ja korkeintaan käyneet Helsingissä matkoillaan. No, sterotypia tämäkin.